Unelmia vanhemuudesta

Monet tulivat kursseille epätietoisina ja arkoina, joko omasta tahdostaan tai adoptioprosessin vaatimuksiin liittyen. Osa taas saapui varmoina tavoitteestaan. Tulijoilla oli vaihteleva määrä kokemusta ja tietoa adoptiosta ja he olivat eri vaiheissa adoptioprosessiaan. Osa kulki matkaa yhdessä puolisonsa kanssa, osa itsekseen.

Vuosien aikana kohtasin paljon luottavaisia ja toiveikkaasti tulevaisuuteen katsovia ihmisiä, mutta myös heitä, joiden näköalat eivät olleet yhtä valoisat. Myös adoptiotilanne eli kahdeksan vuoden aikana omaa elämäänsä: välillä prosessit sujuivat nopeasti lähes kaikkialla, välillä odotusajat kasvoivat ja lapsia luovuttaneiden maiden tilanteet vaihtelivat.

Kysymyksiä ja pohdittavaa oli paljon:

Mitä merkitsee olla adoptoitu ja millaisia kokemuksia siihen voi liittyä? Mitä erityistä juuri adoptiovanhemmuus pitää sisällään? Miten alkaa yhdessä rakentaa oman perheen elämää? Entä rasismi ja erilaisuuden kokemukset? Kiintymyssuhteet, sekä omat että lapsen? Oma jaksaminen vanhempana? Päivähoito ja koulu? Sukulaiset ja muu lähiympäristö? Lapsen synnyinmaa, biologiset vanhemmat ja aikaisempi elämä?

Se mikä minua on aina adoptiovalmennuskursseilla sykähdyttänyt, on ihmisten tarve liittyä yhteen, jakaa, kohdata ja olla toisilleen peileinä. Yhteenliittyminen tapahtuu yleensä jo heti kurssin alussa ja jatkuu useasti myös sen jälkeen ryhmäläisten itse järjestämissä tapaamisissa. Uudestaan ja uudestaan olen saanut todistaa, miten toisilleen täysin tuntemattomat, eri-ikäiset ja hyvin erilaisista elämänpiireistä tulevat ihmiset liittyvät nopeasti yhteen ja alkavat jakaa tietoa ja kokemuksia sekä tukea toisiaan.

Kurssiohjaajan huippuhetkiä on se, kun saa vierestä katsoa ja kuunnella vapaasti soljuvaa keskustelua, jossa ei koordinaattoria tarvita.

Tänä päivänä adoptioneuvonta ja -palvelu ovat laadukkaita ja adoptionhakijoilla on runsaasti tietoa ja mahdollisuuksia myös verkkokeskusteluun. Kasvokkain kohtaamisten ja jakamisen merkitystä ne eivät mielestäni kuitenkaan poista. Aitojen kohtaamisten kautta syntyy uutta ymmärrystä, näkökulmia ja myös lohtua ja tukea joskus hyvinkin tiukkoihin tilanteisiin.

Kurssien pohjimmainen tarkoitus on olla omalta osaltaan luomassa hyvää paikkaa lapsen tulla, juuri sellaisena kuin hän on ja niiden asioiden kanssa, joita hänelle on aiemmin tapahtunut. Ulkoiset olosuhteet tulevien vanhempien on yleensä helppo järjestää: lastenhuone, sänky, pöytä, lelut ja vaatteet saa hankittua kaupasta.

Lapsi ei kuitenkaan asu vain ulkoisissa olosuhteissa, vaan ennen kaikkea vanhempiensa mielessä ja sydämessä.

Adoptioon päätyneelle lapselle aikuisen mielessä oleminen voi olla uusi ja eheyttävä kokemus: että joku on olemassa minua varten ja minä häntä varten, että voin tuottaa aikuiselle iloa ja myös aikuinen minulle. Tätä mielen maaperää tulevat vanhemmat voivat rakentaa ja muokata adoptiovalmennuskurssin aikana.

Toivon, että pitämieni valmennuskurssien anti on kantanut ja kantaa eteenpäin, jotta sekä unelmat vanhemmuudesta että hyvä lapsuus voisivat toteutua mahdollisimman monessa uudessa perheessä. Kiitän myös 250 unelman jakamisesta kanssani!

Kirjoittaja Sanna Mäkipää on kouluttaja sekä työnohjaaja, joka on toiminut adoptiovalmennuskurssien vetäjänä Yhteiset Lapsemme ry:ssä.