Tuntematon kulkija

Tällaisin ajatuksin taivalsin eräänä tammikuisena päivänä yhteiseen suunnittelupalaveriin. Sisälle rakennukseen en päässyt, ovisummerin soittelusta huolimatta. Kiittelin itseäni paksummasta takista jälleen. Joku tuli ovesta ulos, pujahdin samalla avauksella sisälle lämmittelemään. Jäin odottelemaan palaverin alkamista.

Emme ehtineet olla yhteisten asioiden äärellä kovinkaan kauaa, kun ovisummeri soi ja työhuoneen oveen koputettiin. Ovella seisoi hätääntyneen oloinen, nuorehko mieshenkilö. Yksinäinen kulkija. Asunnoton. Päihdeongelmainen. Elämästä syrjäytynyt. Kulkija, joka kysyi:

”Olisiko sulla aikaa tänään? Voin oottaa vaikka kuinka kauan. En enää jaksa. Saanko jäädä tähän aulaan lämmittelemään? En enää jaksa”. Työntekijä, jonka luona olin, antoi kulkijalle mahdollisuuden jäädä ja tapaamisajan, vaikka kulkija joutui sitä hetken odottelemaan. Nuo sanat jäivät kaikumaan päähäni. En enää jaksa. En enää jaksa.

Olisin halunnut keskeyttää koko palaverin ja tarjota tuntemattomalle kulkijalle mahdollisuuden saada hänen aikansa välittömästi. Toisaalta, silloin hänen lämmittelyhetkensä olisi kenties lyhentynyt. En pitänyt tietoisesti mitään kiirettä suunniteltavien asioiden kanssa. Halusin, ettei aulassa lämmittelevän kulkijan olisi tarvinnut mennä ulos pakkaseen. Halusin, että hän saisi olla mahdollisimman pitkään lämpimässä. Tunsin huonoa omaatuntoa paksummasta takistani.

Sanotaan, että sääli on sairautta. Säälin tätä kulkijaa kaikesta huolimatta. Ei asioiden pitäisi olla tällä tavalla hänen kohdallaan. Entä kuinka paljon on muita hänen kaltaisiaan? Usein kuulee puhuttavan, että ” olisit valinnut aikanaan toisin, niin et olisi tuossa jamassa”. Ehkä näinkin, tosin se ei monen kohdalla ole näin mustavalkoista tai yksiselitteistä. Voisihan tilanne olla niinkin, että minä olisin se kulkija.

Kävi ilmi, että itselleni tuntematon kulkija on myös isä. Lähtökohtaisesti ei ole oikein, että lapsen/lasten isän asiat ovat niin kuin ovat, oli hän tehnyt sitten minkälaisia valintoja tahansa elämässään. Tietämättä asiasta sen tarkemmin, halusin antaa kulkijalle mahdollisuuden myös isyyden näkökulmasta ja pyysin työntekijää tarjoamaan projektin yksilöasiakkuutta. Pyrkisin vaikuttamaan tilanteeseen isyyden näkökulmasta, aikaansaamalla mahdollisesti muutosta vanhemmuuden, päihteidenkäytön, asunnottomuuden, arjen hallinnan ym. suhteen. En tiedä tuleeko näin tapahtumaan, mutta koen, ettei minun käytettävissä oleva aika pitäisi olla hänen kohdallaan kortilla. Vaikka olisi sitten vain tarve lämmitellä.

Kaiken tämän jälkeen jäin miettimään, että kuinka paljon meillä on oikeasti aikaa näille kulkijoille? Voisinko minä antaa jollekin kulkijalle osan omasta ajastani? Silloin kun hän sitä pyytää. Vaikka kyse olisi tosiaan ”vain” lämmittelymahdollisuudesta pakkassäästä johtuen. Ymmärrettävää on, että ei ole aina niin helppoa eikä mahdollistakaan luopua siitä omasta jutusta ja ”uhrata” sitä toisen vuoksi. Toisaalta se olisi sitä mitä me kaikki kuitenkin tarvitsemme; aitoa välittämistä ja toisen huomioimista.

”Tällaisina aikoina kun meitä viedään armotta, tällaisina aikoina kun maailma alkaa hajota, tällaisina aikoina kun täällä on jo kaikkea, nyt enemmän kuin milloinkaan me tarvitaan rakkautta”. Yö–yhtyeen sanoin tarvitsemme toinen toisiamme entistä enemmän. Mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä milläkin hetkellä? Millaisia asioita varten minun aikani on?

Koin tyytyväisyyttä siitä, että lähdettyäni työntekijältä löytyi tälle kulkijalle aikaa. Katosin pakkassäähän auringon edelleen paistaessa. En enää palellut. Aamulla päälle laitettu paksumpi takki tuntui kovin tavalliselta.

Kirjoittaja Jukka Hyppölä toimii projektityöntekijänä Erityisesti Isä -projektissa, jossa tuetaan päihteitä käyttävän isän vanhemmuutta erilaisissa vanhemmuuden tilanteissa ja tuetaan isän päihteistä kuntoutumista vanhemmuutta hyödyntäen.