Terveet elintavat – keppiä vai porkkanaa

Veli viihtyy tietokoneen parissa. Mummu kertoi, että oli viime vuonna ollut poikien kanssa lääkärissä, jossa lääkäri oli todennut, että kyllä näistä pojista ainakin näkee, kumpi liikkuu. Tosin lääkärin arvio osui väärään. Laavulla mukana ollut poika on hieman pyöreä, kun mummun mukaan tietokoneella viihtyvä veli on langanlaiha. Mieleeni jäi se suru, minkä näin mummun silmistä. Se sai minut jälleen miettimään terveyden edistämistä, sitä työtä, jota olen tehnyt jo parikymmentä vuotta.

Tällä hetkellä työni on suunnitella ja kehittää terveyden edistämisen välineitä perheiden kanssa työskenteleville. Olen kokeillut monia eri tapoja tehdä työtä: kannustanut, valistanut, ohjannut, neuvonut, varoitellut, pelotellut, rohkaissut. Olen etsinyt tilanteissa asiakkaalle sopivaa tapaa edetä. Mikäli vastaanotolle istahtaa keski-ikäinen mies, joka heti ensimmäisenä toteaa: ”Kuule tyttö, me olemme tehneet kanin kanssa sellaisen sopimuksen, että se ei syö minun ruokaa ja minä en syö sen ruokaa”, niin kovin virallisena ei kannata edetä. Tällöin pitää vain yrittää osoittaa, että tämä ”tyttö” on sekä huumorintajuinen, että asiantunteva. Tai jos vastaanotolla on ollut ylipainoinen lapsi perheineen, niin siinä kohtaa ovat avainsanoja olleet hienovaraisuus ja kannustaminen. Syyllisiä emme tarvitse, vaan keinoja päästä eteenpäin.

Itsellänikin on lapsia ja olen miettinyt, miten itse toivoisin tulevani kohdatuksi. Muistelen lämmöllä kuinka terveydenhoitaja ihasteli lapseni hymyä, tai kuinka hammashoitaja kehui kuinka reippaasti poikani jaksoi istua paikallaan. Vanhempana oleminen ainakin itselleni tarkoittaa jatkuvaa oman toiminnan arviointia ja pohdintaa siitä, minkälainen äiti osaan tai jaksan olla juuri tällä hetkellä. Erityisesti tiukoissa paikoissa kannustavat sanat ja sen kuuleminen, että asiat ovat sujuneet riittävän hyvin, ovat auttaneet jaksamaan.

Jos miettii perheitä, jotka kamppailevat lapsen ylipainon kanssa, vähiten he kaipaavat syyllistämistä. Päinvastoin, he kaipaavat kuuntelijaa, kannustajaa, hyväksyntää. Ja tämä koskee meidän ammattilaisten lisäksi kaikkia, jotka ovat perheen lähellä. Pelko, että meitä ei hyväksytä, saa meidät toimimaan huumorin, vihan, torjunnan tai näennäisvastausten keinoin.

Vastatakseni otsikon kysymykseen: työhön tarvitaan porkkanaa. Esimerkiksi jos laavulla tapaamani pojan mummu olisi ylpeänä päässyt kertomaan pojan metsäharrastuksesta, tilanne olisi edennyt varmasti ihan toisella tavalla. Tämä pieni poika ja hänen mummunsa ansaitsevat sen, että pääsevät kertomaan oman tarinansa ilman ennakko-olettamuksia. Kun he pääsevät sen kertomaan, usein käy niin, että myös ratkaisut löytyvät heiltä itseltään. Meidän tehtäväksi jää innostaa, kannustaa ja kehua.
 

Kirjoittaja Terhi Koivumäki on Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe – hankkeen projektipäällikkö.

Tietoa Neuvokas perhe -menetelmästä löytyy http://www.sydanliitto.fi/neuvokas-perhe