Paras maa äidille

Äitiys Suomessa saa hienon alun; neuvolakäynnit, äitiyspakkauksen, lähes ilmaisen synnytyksen sairaalassa ja lapsilisän. Suurin osa maailman äideistä ei voi kuin haaveilla vastaavasta. Miksi suomalainen äiti tai isä sitten uupuu? ”Ennenkin jaksettiin vaikka lapset syntyivät tiheästi, kolme vuoden välein” kysyy mielipidepalstalla äiti vm -81, 82, 83.

Krooninen väsymys muu kuin unenpuute voi olla oire uupumuksesta. Arjen uupumus johtaa helposti oman hyvinvoinnin ja parisuhteen laiminlyöntiin, mutta se voi johtaa myös lapsen kaltoinkohteluun. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaa, että ”Yksin selviämisen eetos on uhka lapselle”. Suomessa äidit ja perheet jätetään tai he jäävät arjen keskellä liian yksin. Isovanhemmat asuvat kaukana, ovat vielä työelämässä, ystävät samassa elämäntilanteessa - apua on vaikea pyytää, kun tukijoita ei ole. Suomessa puhutaan vanhusten yksinäisyydestä mikä on vakava asia, samaan aikaan tulisi puhua perheiden yksinäisyydestä ja saattaa yksinäiset yhteen.

Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä ilmestynyt Noora Ellosen, Tarja Pösön ja Kirsi Peltosen artikkeli "Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta - kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa" paljastaa joitakin syitä vanhemmuuden haasteiden takana. Artikkeli perustuu kyselytutkimukseen, johon on vastannut yhteensä 3 170 alle 13-vuotiaan lapsen vanhempaa. Suurin osa vastaajista oli äitejä.

”Kyselyn ja analyysin tuloksiin perustuen artikkeli kyseenalaistaa aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa laajasti esiintyvän käsityksen, että sosioekonomiset tekijät olisivat niitä, jotka suomalaisten vanhempien joukossa nostavat lapsiin kohdistuvan väkivallan käytön riskiä. Äidin omat väkivaltakokemukset nostavat riskiä merkittävästi, stressiä kokevilla äideillä todennäköisyys vakavan väkivallan käyttöön oli kaksinkertainen. Apua hakemattomien ja apua avun hakemisesta huolimatta vaille jääneiden äitien todennäköisyys vakavan väkivallan käyttöön oli 2,6 kertaa suurempi, kuin niiden äitien jotka eivät kokeneet tarvitsevansa apua.”

Turun Ensikoti Pinjan asiakas kertoi Turun Sanomissa (23.4.2015) kuinka merkittävää oman elämänhistorian tutkiminen on ollut. Omassa lapsuudessa koetun väkivallan käsitteleminen jo odotusaikana ennaltaehkäisee vanhemmuudessa koettua uupumusta ja väkivallan käyttöä.
Viikko sitten Iltalehden kyselyn ”Saako lapselle antaa piiskaa” tuloksen pohjalta kolumnin Suomen Kuvalehteen kirjoittanut toimittaja Sami Kuusela hämmästelee suomalaisia:

”Miksi koemme, että velvollisuutemme on jatkaa perheväkivallan kierrettä, koska olemme itsekin saaneet lapsina piiskaa, tukkapöllyä tai jopa turpiimme vanhemmiltamme? Ajattelemmeko oikeasti, että lapset kunnioittavat meitä vanhempia enemmän, kun alistamme puolustuskyvyttömiä tenaviamme väkivallalla tai sen uhalla?”

Lapsen kannalta ei ole merkittävää lyökö vanhempi häntä siksi, että on uupunut vai siksi, että uskoo sen olevan oikea tapa kasvattaa. Lapselle väkivalta on vahingollista aikuisen motiiveista huolimatta. Tärkeintä on, että yhteiskunnan viesti on kirkas ja selvä: lasta (eikä aikuista) saa satuttaa fyysisesti eikä henkisesti. Uupuneelle vanhemmalle tulee tarjota apua riittävän varhain. Asennevääristymän omaavalle vanhemmalle tulee viestiä vankasti: ”Väkivalta on väärin. Lapsi ei opi kun pelkää”. Tämä on kaikkien yhteinen tehtävä, mikä alkaa työpaikan kahvipöytäkeskusteluista ja hiekkalaatikoiden reunalta: ”– mitä jos tulisitte tänään meille syömään niin jutellaan vähän? Apua löytyy, etsitään sitä vaikka yhdessä…”

Kirjoittaja Johanna Matikka toimii suunnittelijana Ensi- ja turvakotien liiton Kannusta minut vahvaksi! -hankkeessa.