Pallo hallussa

Selviytyjiä, kehitysvammaisten kouluavustajia, vilpittömyyttä, rehellisyyttä, Helene Schjerfbeckiä. Aikalailla myös Tuula Tammista ja Jari Sinkkosta. Suurta joukkoa kuolleita kirjailijoita, hmm, ehkä sentään muutamaa aikalaistammekin!  Enkö tosiaan ihaile useampaa elossa olevaa? Eikö useampi ihminen ansaitse ihailuani tänään, tässä ja nyt? Mitä se kertoo maailmasta, jossa elämme. Tai minusta.

Haluaisin ihailla... Pitää arvossa. Katsoa kohti, tai jopa ylöspäin – inspiroituen. Huomaan toki arvostavani monenkin ihmisen hienoimpia piirteitä ja ominaisuuksia, kyllä. Mutta kovin harvaa suorastaan vahvasti ihailen.

Eikö hyvistä, esimerkillisistä ihmisistä enää kerrota? Kunnon miehistä ja naisista? Miksi en löydä heitä ?  Vai eikö heitä enää ole?

Ei, huomaan kun tässä tarkemmin mietin, että ihailenhan minä sentään (onneksi!) vielä ainakin Kalle Könkkölää. Samantien huomautan, etten ole minkään puolueen jäsen. Kalle saa ihailuni vammaispolitiikan ja globaalin vastuunkantamisensa tähden. Hengityskoneen ja pyörätuolin kera Afrikkaan ja taas takaisin! – pallo hallussa! Koko pallon ympäri moneen kertaan; maailman moninkertaisesti murjomia auttamassa. Kalle jaksaa. Vaikka monia meitä tervejalkaisia, kevytkeuhkoisiakin hirvittävät nuo Afrikan matkustusolosuhteet.... ja viimeistään se lohduton todellisuus, mikä siellä odottaa.

Totta kyllä, asioita voi ja niitä tulee muuttaa! Kaikkialla. Ensin yhden ihmisen. Sitten seuraavan.

Ketä Sinä ihailet? Pitäisikö aloittaa vaikka vammaisasiain valtuutetun viran komppaamisella? Kuka puhuu vammaisten puolesta nyt? Entä kuka voisi puhua? Uusi ihminenkö taas. Päätoimisesti virkansa puolesta. Vai - me kaikki yhdessä?

Eniten ja selvimmin puhuvat aina teot. Mitä Sinä voisit tehdä?

Erilaisiksi käsikirjoitetut elämät

voisi toimia otsikkona
kun vertaan
vammaista lasta
´pallo hallussaan`

pikkuveljeen, taitavaan ja tomeraan 
tavalliseen
– terveeseen

te tiedätte miltä tuntuu
kun
isoveli
onkin yhtäkkiä se pienempi veli

vammainen

taidoiltaan
välillä
tai
aina vuorollaan

pallo kulkee ohitse
huti
huti
– ja viimein osuma!

silti jotenkin niin
leijonamieli!
sydämeltään
ainakin
– täysillä mukana!

antaa pois pallot
sille joka vain osaa pyytää
ja pikkuvelihän osaa,
– kaikki elämänsä pallot
omat, ne
rakkaimmatkin!

tämä tuttu tunne:
eikö kukaan heitä palloa takaisin hänelle?
vammaiselleni
jolle se kuuluu
jo elämänsä alusta asti

Kirjoittaja Kristiina Kartano on Jaatinen, vammaisperheiden monitoimikeskus ry:n hallituksen puheenjohtaja