Ossaatkos sinä sitte ”haavata”?

Kalareissulle valmistauduttiin huolella. Puettiin pelastusliivit ja laitettiin kalastukseen sopivat lakit päähän. Poika valitsi sopivan vieheen ja otti uudehkon viehelaatikonkin mukaansa. Ja sitten lähdettiin jonossa marssien polkua pitkin kohti rantaa. Siinä kävellessämme leppeässä kesäillassa poika kysyy minulta topakasti kuin ohimennen, että ”ossaatko sinä sitte  haavata, kun minulle tarttuu kala vieheeseen?”  Minä hämmennyin hetkeksi kysymyksestä, jota en häneltä varmaan osannut odottaa ja vastasin sitten hieman huvittuneena, että ossaanhan minä ”haavata”. Kalastussanastoni kun oli vähän ruosteessa ja en heti tunnistanut sanaa.

Veneessä työnjako oli siis etukäteen sovittu, tyttäreni soutaisi, poika uistelisi ja minä pitäisin perää sekä tarpeen vaatiessa ”haavaisin”  kalat veneeseen siihen tarkoitukseen varatulla haavilla. Sousimme jonkin matkaa järvelle päin ja poika uisteli. Minä ja tyttäreni aloimme samalla puhella aikamme kuluksi, johon poika kulmiaan kurtistaen ja sormensa suun eteen laittaen kuiskasi, ”ssshhh, olokaa hiljaa, kalat karkaa”. Olimme siis sitten hiljaa. Airojen kitinä, laineiden loiske ja ohi lentävien lintujen ääntely sai mielen mukavaksi ja leppoisaksi. Pojan virveli antoi pari väärää hälytystä vieheen tartuttua aluskasvillisuuteen, jolloin sain kuitenkin vähän harjoitella jo haavin esille ottoa tositoimia varten.

”Nyt siellä on varmasti kala”, poika kiljaisee ja totta vieköön siellä varmaan onkin, koska puolentoista metrin vapa taipuu ihan u-kirjaimen muotoiseksi. ”Ota se haavi nyt esille ja minä väsytän sen kalan tähän veneen vierelle”, poika asiantuntevasti kehottaa minua innoissaan. Ja tytölle samalla:” Nyt ee ennee souveta. Pie vene paikoillaan!”  Minä teen työtä käskettyä ja työnnän haavin mustaan veteen toivoen mielessäni, ettei kala pääsisi karkuun. Ponteva molskinta vedessä kertoo, että kala on kohtuullisen suuri ja se yrittää viimeisillä voimillaan tempautua irti sitä kiusaavasta vieheestä. Kurotan haavin kalan alle ja humpsista kätevällä nopealla nostolla se onkin jo veneen pohjalla. ”Hauki, se on hauki”, poika huutaa, ”myö saatiin hauki”!

Yhteistuumin päätimme hetken vielä kalastella, mutta lisää kaloja emme enää saaneet. Lähdimme kohti venevalkamaa ja sinne päästyämme poika nappasi kalan käteensä ja lähti näyttämään sitä ylpeänä mummulleen ja pikkusiskolleen. Myöhemmin kala savustettiin ja syötiin yhdessä hyvällä ruokahalulla kerraten yhä uudestaan ja uudestaan, kuinka se kala sieltä järvestä oikein saatiin.

”Ossaatkos sinä sitten haavata” -tarina kuvaa mielestäni hyvin sitä miten pienikin lapsi arvioi aikuisen mahdollisuuksia ja osaamista.  Ovien avaaminen oikeaan aikaan ei aina riitä vaan pitää osata tehdä myös oikeita asioita. Lasten kuulemisessa ja heidän näkemyksiensä arvioinnissa meillä on vielä paljon oppimista ja työmuotojen kehittämisessä riittää haastetta. 

Oikea-aikainen apu ja tuki säästää lapsia ja heidän perheitään inhimilliseltä kärsimykseltä ja voi ehkäistä ongelmien syvenemisen. Lastensuojelutyöhön panostaminen on tärkeää ja ehkäisevien palvelujen tarjonnan tulee olla universaalisesti kattavaa. Ehkäisevä monitoimijainen työ on paitsi inhimillistä myös taloudellisesti järkevää. Monitoimijuudella tarkoitetaan laaja-alaista asiantuntijuutta ja kumppanuutta eri tahojen kesken (lapset mukaan lukien), jossa tieto, valta ja asiantuntijuus on jaettua.

Kalaonnea ei saa toivotella, joten toivottelen ”kireitä siimoja” ja hyvää kesää kaikille!

Kirjoittaja Sinikka Roth  on Perheen talo -yhteistyön projektipäällikkö