Olipa kerran lapsi

Työskentelin urani alussa vuosikausia pelkästään lasten ja nuorten kanssa. Vedin avohuollossa erilaisia lasten ja nuorten ryhmiä.  Olin avuton ja monesti vihainen, suorastaan raivona, osalle vanhemmista siitä, kuinka epäreilusti he lapsiaan kohtelivat. Oli fakta, että minulle lasten elämä näyttäytyi eri tavalla kuin vanhempien kanssa työskenteleville työntekijöille. 

Pohdin välillä, annoimmeko vanhemmille liikaa mahdollisuuksia lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Odotimmeko liian pitkään, että vanhempien kuntoutuminen näkyisi lopulta myös lasten elämässä?

Myöhemmin työskentelin myös lasten vanhempien kanssa. Näin hätää, välinpitämättömyyttä ja puutteellista vanhemmuutta.  Mutta myös rakkautta, lämpöä  ja aitoja yrityksiä olla parempi isä tai äiti. 

Ja onnistumisia. Luojan kiitos, onnistumisia oli paljon!

Ymmärsin kuinka huolissaan monet vanhemmat olivat lapsistaan. Voimavaroja ei kuitenkaan riittänyt enää lapsen tarpeiden äärelle. Minusta oli tärkeää, että vanhemmat saivat apua. Mantra siitä, että kun vanhemmat voivat hyvin niin lapsikin voi hyvin, oli minusta täysin järkeenkäypä.

Tein muutaman vuoden töitä myös päihdehuollossa,  Lapsiperheiden avokuntoutuksessa. Perheiden vanhempien päihteiden käyttö oli pitkäaikaista ja hallitsematonta. Lapsilla oli takanaan kiireellisiä sijoituksia. Pahoinvointi ja päihdepulmat tuntuivat siirtyvän ylisukupolvisesti, vaikka kaikki työskentelivät kovasti estääkseen sen.

Toivoa oli silti.

Mieleeni on jäänyt nuori, korvaushoidossa käyvä äiti, joka oli vilpittömän huolissaan pienestä pojastaan. Suojeli ja rakasti tätä. Pohti oman huumeidenkäyttönsä vaikutusta lapsensa elämään.

Hävetti, etten ollut aikaisemmin oikeastaan ajatellut, että korvaushoidossa käyvä äitikin voi olla hyvä vanhempi.

Toinen äiti ponnisteli saadakseen poikansa perhehoidosta takaisin kotiin. Päihteettömyyttä oli takana jo muutamia vuosia ja loputtomilta tuntuvat neuvottelut perhehoidon sosiaalityöntekijän kanssa kotiuttamisesta olivat hänestä piinaavia. Työntekijänä olin asiakkaani äänitorvi. Kerroin yhteisissä verkostopalavereissa hänen edistymisestään ja motivaatiostaan.

Minulle äidin pitkäjänteinen ponnistelu merkitsi sitoutumista ja vastuunottoa, pyrkimystä hyvään vanhemmuuteen. Katselin sijaisperheessä elävän lapsen elämää syntymävanhemman edustajan näkökulmasta.

Viimeiset vuodet olen saanut seurata lapsia perhehoidon perspektiivistä, järjestöstä käsin. Olen tavannut lukuisan määrän upeita sijaisvanhempia ja kuunnellut heidän kertomuksiaan sijaisvanhemmuuden haasteista ja ihanuudesta.

Olen tavannut perheissä asuvia lapsia ja nuoria. He kertovat olevansa kiitollisia, että sosiaalityöntekijällä aikoinaan oli pontta toimia. Että sijaisperhe uskalsi kiintyä ja rakastaa heitä. Että sai perheen. Oman sängyn, kavereita, ruokaa ja turvaa.

Että sai tulevaisuuden.

Jokainen näkökulmani on yhtä tosi ja oikea. Kaiken työn keskiössä on kuitenkin oltava lapsi, jolla ei ole aikaa odottaa vuosia. Lapsi joka kasvaa ja kehittyy koko ajan. Lapsi, joka on riippuvainen aikuisten  ja ammatti-ihmisten taidosta osata toimia oikein.

On aikuisten viisautta osata tehdä yhteistyötä ja yhdistää strategiat,  näkökulmat, toimintatavat, kuntoutukset, tukitoimet, arvioinnit ja päätökset.

Eikä pahaksi olisi jos kykenisimme sipaisemaan kaiken tekemämme arvostuksella, hellyydellä ja rakkaudella lasta kohtaan.

Kirjoittaja Maaret Parviainen toimii aluevastaavana, PePPi -hankkeessa. (Vapaaehtoiset voimavarana sijaisperheiden tukemisessa -hanke)