Kuka rajoittaisi vanhempien netin käyttöä?

Mediataitoviikolla ja useimmiten muulloinkin, huomio kiinnittyy lasten mediataitoihin, heidän pelaamisensa ja netin käyttönsä rajoittamiseen.

Hyvä!

Mutta kuka rajoittaa vanhempien tietokoneella istumista tai älypuhelimen näpertämistä? Kuka auttaisi vanhempia havahtumaan omaan median käyttöönsä? Kuka kertoisi aikuisille, miten heidän esimerkkinsä vaikuttaa lapsiin? Milloin kohdistetaan kampanja vanhemmille?

Otetaan mielikuvaharjoitus: Leikkipuistossa alkaa jo hämärtää. Katulamput syttyvät, mutta nekin valaisevat vain himmeästi. Lapsi haluaa leikkiä hippaa ja laskea liukumäestä. ”Kato äiti, äiti kato!” hän huutelee. Äiti katsoo ja hymyilee. Lapsi kiipeää liukumäkeen uudelleen ja uudelleen ja laskee liukumäestä useilla eri tavoilla alas.

Jossain vaiheessa äidin ajatukset alkavat harhailla, ja käsi hivuttautuu taskulle. Siellä on se houkutteleva kone, joka antaa yhteyden ulkomaailmaan ja älyllisempiin keskusteluihin. Houkutus on liian suuri ja puhelin tarttuu käteen. Ihan nopeasti vilkaisen, salaa… ”Kato äiti kato” -huudot vaimenevat ja katoavat tajunnasta. Selkä kääntyy huomaamatta lapseen päin, lapsi jää yksin.

Toinen esimerkki: Päivä on ollut raskas ja pitkä. Illallinen on syöty. On katsottu Pikku Kakkosta, on siistitty paikkoja ja lopulta päästy iltatoimiin. Iltasatu luetaan, lapset komennetaan sänkyihin ja valot sammutetaan. Lapsista pienin haluaa, että äiti on lähellä vielä hetken, ja vielä hetken, vielä vähän aikaa… Äitiä alkaa hermostuttaa. Milloin se vanhempien ”oma aika” alkaa? Kohta on jo liian myöhäistä, televisiosta ei enää tule mitään ja lukeakaan ei jaksa.

Salakavalasti se tapahtuu taas. Toinen käsi on lapsen kädessä, toinen näpyttelee yhteyden ulkomaailmaan. Blogit, Facebook, Twitter, WhatsApp… päivän uutiset, olympialaisten tulokset…. ”Äiti, pistä se pois. Se ärsyttää mua”, sanoo kolmevuotias.

Ja tuskin täytyy erikseen mainita, että tilanteet saattavat olla otteita omasta elämästäni. Myönnän olevani koukussa älypuhelimeen. Sen takia en aina pysty olemaan niin läsnä kuin oikeasti haluaisin. Minua huolestuttaa. Mitä teen? Mistä saan hyviä neuvoja? Vertaistukea? Tietoa! Vai olenkohan ainoa, jota asia askarruttaa…

PS. aihetta sivutaan ammattilaisille suunnatussa seminaarissa Lahdessa 9.4.2014

 

Kirjoittaja Tuuli Daavittila toimii Lastensuojelun Keskusliitossa, Emma & Elias -ohjelman viesintäkoordinaattorina