Kohtaamisia on monenlaisia

Koko edellisen kevään kouluasiat välituntien pienine episodeineen, iloineen ja suruineen, taisi tulla pöydän ääressä kerrattua. Pikkuvelikin oli siskon mielestä siedettävä, kun tämä uppoutui keskustelemaan Ninjago-legojen syvimmästä olemuksesta ja vertailemaan jalkapallosankariensa paremmuusjärjestystä isänsä kanssa – ja unohti siskon ärsyttämisen.

Lapset tarvitsevat huolenpitoa ja hyvää vuorovaikutusta vanhemman kanssa. Sitä, että vanhempi näkee, kuulee ja antaa sanoja tapahtumille ja lapsessa virinneille tunteille. On siis läsnä. Kun lapsi pääsee jakamaan oman kokemuksensa, siitä tulee totta. Kohtaamisia voi olla monenlaisia. Samoin kohtaamattomuutta. Lapsen kannalta yksin jääminen on aina pahinta. Silloin lapsi ja lapsen kokemukset niihin liittyvine tunteineen eivät pääse todentumaan. Ihminen kun syntyy ainoastaan yhteydessä toiseen ihmiseen.

Aggressio on ihmisen elämään kuuluva normaali tunne. Rakentavasti käyttöön otettuna se vie kehitystä ja kasvua eteenpäin ja auttaa toimimaan, esimerkiksi puolustamaan itseään. Aggressio muuttuu kuitenkin kielteiseksi voimaksi, kun sen taustalle piiloutuvia ensisijaisempia tunteita ei tunnisteta. Usein aggression takana oleva tunne viestiikin mm. surua, pettymystä ja arvottomuuden tunteita. Nämä tunteet itsessä ovat raskaita kohdata ja elää läpi.  Niinpä aggression voimaan on helppo tarttua ja ihminen turvautuu toimintana väkivaltaan.  Usein nämä tunteidenkäsittelyn mallit – vai pitäisikö puhua tunteiden käsittelemättömyyden malleista! –siirtyvät sukupolvelta toiselle eikä väkivallan kierrettä ole helppo katkaista.

Oman lapsen syntymä, äidiksi ja isäksi tuleminen, aktivoi vanhemmissa monenlaisia tunteita. Vanhemmat ovat samanaikaisesti täynnä rakkautta ja huolta, epävarmuutta ja ylpeyttä. Jos ei ole ketään kenen kanssa tutkiskella näitä tunteita ja jakaa arkea, vanhemmuus saattaa muodostua raskaaksi. Vanhemmatkin tarvitsevat kohtaamista, toisia kannattelevia aikuisia. Jos vanhemmalla itsellään on lisäksi omassa lapsuudessa koettua vaillejäämistä, oman lapsen tarvitsevuus saattaa nostaa pinnalle sietämättömiäkin tunteita. Vanhemman yksinäisyyden kokemuksen, uupumuksen sekä omassa lapsuudessa koetun kaltoinkohtelun onkin todettu olevan yhteydessä vanhemman keinottomuuteen lapsensa kasvatuksessa. 

Lapsen kokeman suoran fyysisen väkivallan, myös lievempien muotojen kuten tukistamisen, läimäytysten ja luunappien, haitallisista vaikutuksista lapsen kasvulle ja kehitykselle tiedetään jo paljon. Suomessa ruumiillinen kuritus kiellettiin laissa kokonaan vuonna 1984.
Muutokset tapahtuvat kuitenkin hitaasti. Asennetutkimusten mukaan kuritusväkivaltaan suhtaudutaan koko ajan kielteisemmin ja vakavat väkivallan muodot ovat vähentyneet. Puolet vanhemmista kertoo kuitenkin tukistavansa, läimäisevänsä tai tönivänsä lastaan ja neljäviidestä on huutanut, haukkunut tai uhannut väkivallalla lastaan.

Vanhemman aggressio lisää lapsen aggressiota ja vaikeuttaa tunteiden hallinnan kehittymistä. Voimakkaan tunteen vallassa oleva vanhempi kun ei pysty rauhoittamaan lastaan, koska tunteethan tuppaavat tarttumaan. Samanaikaisesti pelko vanhemman satuttavasta ja pelottavasta käyttäytymisestä etäännyttää lasta ja vanhempaa toisistaan.

Turvattomuus aiheuttaa lapselle fysiologisen stressitilan, mikä vie energiaa myös oppimiselta ja ongelmaratkaisukyvyltä. Vahingoittavat kokemukset voivat muuttaa jopa aivojen toimintaa. Lapsuudenaikainen stressi lisää myös somaattista sairastavuutta myöhemmällä iällä.

Mutta kohtaamisesta. Onko nyky-yhteiskunnassa enää aikaa ja tilaa kohtaamiselle? Arvostammeko yksilöinä ja yhteiskuntana riittävästi tunnetaitoja? Kiireinen arki, työ, harrastukset, sähköiset viestimet ja hektinen elämänmeno imaisevat. Samanaikaisesti lasten ja perheiden peruspalveluista karsitaan, päivähoidon ja koulun ryhmäkoot kasvavat.

Aidot kohtaamiset syntyvät hetkessä ja voivat olla ohikiitäviä. Niihin kannattaa tarttua. Tyttäreni halusi mennä lomamatkan lopuksi vielä uudelleen samaan ravintolaan, missä kesän paras hetki vietettiin. Mutta eihän se enää samanlainen kohtaaminen ollut.   

Kirjoittaja Kaisa Lumijärvi on Kannusta minut vahvaksi -projektin projektipäällikkö

Ensi ja turvakotien liiton Kannusta minut vahvaksi!  -projektin (2013– 2016) tavoitteena on ennaltaehkäistä ja vähentää kuritusväkivaltaa ja lasten kokemaa kaltoinkohtelua sekä vahvistaa lapsen turvallisia kasvuolosuhteita. Projektissa vahvistetaan myönteistä kasvatuskulttuuria ja tuetaan vanhemmuutta. Samalla aktivoidaan asenteisiin vaikuttavaa keskustelua väkivallan vaikutuksista lapseen sekä lapsen oikeudesta väkivallattomaan vanhemmuuteen.