”Joka iki-sekunti on ajan ydinkärkeä ja iki-iki-tärkeä” *

Olemme rekisterissä

Olisihan se pitänyt arvata, mutta enpä osannut ajatella kuinka ärhäkästi suoramarkkinointi tunkeutui ensimmäisillä viikoilla kotiimme. Postiluukusta pursusi etuuksia, jäsenyyksiä, mainoksia, vauvakerhoja, -vaatteita ja -lehtiä, joita nyt ehdottomasti kannattaisi ajatella pienokaisensa parhaaksi. Vastaamattoman mainoskierroksen jälkeen hanakimmat aloittivat uuden. 

Unohtuneet persoonapronominit

Aikanaan saatoin huvittuneena päivitellä monien vanhempien puheen kokonaisvaltaista muuttumista kolmanteen persoonaan. Äiti tulee. Iskä ottaa. Äiti vaihtaa. Iskä hoitaa. Joudun tunnustamaan, näinhän siinä kävi. Minä ja sinä ovat jääneet sanavaraston takavasempaan, mutta joutavathan nuo kotvan odottamaan.

Ajattelinpahan taannoin myös, että minun keskusteluaiheeni ei sitten ole vain… No onpas, juurikin niistä nukkumisista ja kakkimisista tulee puhuttua, ne kun ovat koko lailla tätä arkea. Yritän kuitenkin vielä välttää sitä kummallista meillä nukutaan/kasvetaan/syödään -passiivimuotoa vauvasta puhuttaessa (Vaikka joitain kertoja olen saanut itseni kiinni myös siitä).

Lapsiystävällisyyttä lähiympäristössä

Usein todetaan, että lapset ja koirat saavat meidät suomalaiset käyttäytymään stereotypioilleen poikkeuksellisella tavalla: juttelemaan ja hymyilemään tuntemattomille. Pitänee paikkaansa, olen tutustunut viimeisien kuukausien aikana enemmän naapuruston ihmisiin kun aiempien vuosien aikana yhteensä. Lisäksi, kärrytellessäni pitkin lähitienoita, olen ilokseni havainnut, että myös autoilijat huomioivat lastenvaunut antamalla kohteliaasti tilaa.

Huoli

Joihinkin asioihin osasi varautua, joitain tiesi odottaa. Joitain ei. Huolta, sitä en osannut odottaa mukaan kulkevaksi. Valtavaa huolta, pelkoakin.

Aika

Etukäteen mietin miten aika tulee kulumaan kotona, päivät samoja rutiineita toistellen. Pitkästyykö sitä, kyllästyyköhän? Ei, en usko. Aika tuntuu menevän nopeammin kuin koskaan. On huikean hienoa seurata kehityksen eri vaiheita, ihmeellistä nähdä uusien asioiden oppimista. Ja niin palkitsevaa saada rutiinien lomassa valloittava hymy ja kuulla iloinen kiljahdus.

Eihän se toki joka hetki ole ruusunpunaan värittynyt. Toisinaan väsyttää niin, että miettii voikohan suupielet ratketa haukotuksesta. Joskus kaipaa pidempää kotvaa, että ehtisi tehdä jonkin niistä aloittamistaan asioista loppuun. Tai että edes muistaisi mitä aloitti.

Onni

Kaikkiaan kuitenkin viihdyn juuri tässä arjessa, nautin suunnattomasti näistä päivistä ja olen tästä kaikesta hyvin kiitollinen.

Kirjoittaja Senja Liikonen on Emma & Elias -ohjelman projektikoordinaattori, joka on parhaillaan kotona vanhempainvapaalla pienen Elmeri-poikansa kanssa.

 * Lainaus: Kirsi Kunnas