Isovanhempien seurassa – maitokahvia ja rajatonta riemua!

Usein isovanhemmat pelkäävät hoitaa vaikea- tai monivammaista lasta, minkä vuoksi suhde voi jäädä harmittavan etäiseksi.

Kun lasta joutuu nostelemaan ja kantamaan vielä vauvaiän jälkeenkin, se on fyysisestikin raskasta, ja isovanhemmat voivat pelätä tiputtavansa lapsen. Lapsen ohjaaminenkin vaatii taitoa, ja uusien asioiden opettelu paljon toistoja ja kärsivällisyyttä. Joskus on myös haasteellista arvuutella, mitä lapsi tarkoittaa, jos hän ei osaa puhua vaan esimerkiksi vasta harjoittelee kuvakansion käyttöä.

Vammaisperheen arkeen tottuu helpommin silloin kun isovanhemmat voivat olla heti vauvan syntymästä alkaen aktiivisesti läsnä. Se ei vain aina ole mahdollista pelkästään jo välimatkojen takia.

Poikani Juho on vauhdikas esikoululainen. Hän on tarkka ja valikoiva, huomioi molempia vanhempiaan iltahellittelyissä ja muistaa kaiken luvatun. Hän on myös hyvin omaehtoinen ja välillä varsin ilkikurinen. Hän tietää mikä on oikein ja mikä väärin, mutta joskus on vaan niin hauskaa vaikkapa karata kontaten kesken iltapesun eteiseen tönimään peilikaapin lonksuvia ovia. Juholla on CP-vamma ja vaihtaessaan vapaalle hän mieluummin konttailee kuin käyttää kävelytukea.

Nautin siitä, että lapseni ottaa vapauksia ja kokeilee siipiään. Pari vuotta sitten Juhon päiväkotiryhmän hoitaja kertoi ELMA-messuvierailun jälkeen, että Juho oli messuilla karannut pyörätuolillaan ja raivannut tiensä lavan eteen musiikkiesitystä kuuntelemaan. Päiväkodin hoitajilla oli ollut hauskaa, kun he seurasivat pienen matkan päästä Juhon retkeä ja olivat tyytyväisiä, että lapsi uskalsi pujotella kävelevien lasten seassa kohti kiinnostavaa kohdetta. Juho ei edes näe kovin hyvin, mutta hän suunnisti äänen perusteella. Hänellä on myös taito painaa mieleensä paikkojen sijainnit. Kutsun taitoa karttapääksi.

Vaikka hän ei oppisi koskaan lukemaan, hän pystyy silti näyttämään tahtonsa – sekin on tärkeä taito!

Jotkut tutut ja sukulaiset ovatkin vihjailleet, että jos en laita pojalle tarpeeksi tarkkoja rajoja, hänestä tulee täysin pitelemätön. No, Juho on jo vauvana ollut vahvatahtoinen ja sellaisena pysyy. Siihen on myös neurologisia syitä.

Sen sijaan että kerran vuodessa kesken hälyisiä sukujuhlia joku sukulainen saa päähänsä ”kasvattaa” lastani ja esimerkiksi tuputtaa hänelle väkisin ruokaa, neuvojaan tarjoavien aikuisten kannattaisikin miettiä, miksi lapsi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Aistit ylikuormittuvat hälystä eikä hän pysty keskittymään syömiseen vaan saattaa turhautua.

Juhon isovanhemmat sen sijaan ottavat ilon irti yhteisistä hetkistä eivätkä yritä muuttaa häntä. Vaikka isovanhemmat hemmottelevatkin lasta keksien monenlaista hassutusta, onni on isovanhemmat, jotka ottavat lapsen mielellään kylään ja osaavat huolehtia hänestä. Esikoulupäivänkin jälkeen Juho lähtee välillä koululta suoraan mummilaan taksilla, ja voi sitä riemua, kun vastassa ovat Mimmo ja Pappa – kuten Juho heitä kutsuu. Naapurikin totesi tapahtumaa sivusta seuratessaan kerran, että eikö ole ihanaa saada noin aurinkoinen lapsi kylään!

On kuitenkin tilanteita, joissa huomaan itse neuvovani joskus turhankin herkästi lapseni isovanhempia. (Huomautan heille vaikka, että lapsi ei enää ole taaperoikäinen, ja samojen lempijuttujen sijaan voisi välillä keksiä jotain uutta, kehittävämpää tekemistä.) Vaikka monivammaisen lapsen koti on täynnä apuvälineitä ja toteutamme kuntouttavaa arkea, lapsellakin pitäisi olla toisinaan oikeus istua väärässä asennossa lattialla ja olla vapaalla. Syöväthän aikuisetkin suklaata, liikaakin, vaikka se ei aina olisi niin terveellistä. Mimmo ja Pappa hemmottelevat Juhoa tarjoamalla hänelle pienen määrän maitokahvia – lapseni ei välitä makeasta mutta kahvi on hänestä hyvää!

Kävimme hiihtolomalla Teneriffalla ja mukana viihdytysjoukoissa olivat myös Mimmo ja Pappa. Meillä oli vierekkäiset huoneistot ja Juho oli tyytyväinen, kun sai sekä vanhemmiltaan että isovanhemmiltaan huomiota.

Paluumatka oli pitkä ja tylsä, ja lapsen väsymys purkautui kiitettävän kovaäänisenä mielenilmauksena. Epätoivoissani lupasin hänelle, että jos hän nyt rauhoittuu, keitän kahvit kun tullaan kotiin. Poika mietti hetken hiljaa, mutta jatkoi sitten huutamista. Vasta kun hän pääsi Mummin ja Papan viereen, kaikki oli taas hyvin.

Kun vihdoin keskiyöllä saavuimme kotiin, lapsi konttasi suoraan keittiöön kahvinkeittimen viereen ja ilmoitti minulle: KAI KAI! Kahvia oli sitten keitettävä, joimme lapsen kanssa keskellä yötä maitokahvit ennen nukkumaan menoa.

Kirjoittaja Pia Jättömäki on Jaatinen vammaisperheiden monitoimikeskus ry:n JaatisWiki-hankkeen projektisuunnittelija, ja myös poikansa omaishoitaja.

http://jaatinen.info
http://www.jaatiswiki.wikispaces.net
https://www.facebook.com/jaatineninfo
https://twitter.com/Jaatinenry