Historiattomuus vaivaa kehittämistyötä

Mutta Matti Rimpelä on omaa maata. Hän nostaa rohkeasti esiin mieltään vaivaavia aiheita, enkä malta olla tarttumatta muutamaan täkyyn.

Aloitetaan vaikka koulusta. Hän toisi nuorisotyöntekijät kouluille. Ihan hyvä asia, mutta eikös siinä ole kysymys vähän koulun korjaussarjasta?  Voisiko kouluakin ihan ajatella ihan uudesti? Nyt kun on monet koulut kärsivät home- ja sisäilmaongelmista, olisi loistava mahdollisuus rakentaa koulut uudella tavalla –jopa arkkitehtooninesti…

Usein ala- ja yläasteet ovat erillään, miksei ne olisi yhdessä? Miksi lukio on niin usein tungettu yläasteen kylkeen? Miksei joskus vaikka ammattioppilaitos? Siitä ajatuksesta voisi herstyttä vaikka mitä: ei pakkopainetta mennä lukioon, käytännönläheistä opetusta, pajaluokkia yläasteella jne. Varsin riehaantuisin ajatuksesta, että opettajat olisivat töissä vaikka kahdeksan tunnin päivän, mitä kaikkea silloin voisikaan lapset oppia ja saada.

Kesälomat ovat lapsille ja nuorille aika hurja juttu. Ajatelkaa lasta, joka on koko lukuvuoden ajan käynyt koulupsykologilla ja sitten koulu ja psykologi menee kiinni 2,5 kuukaudeksi. Aika pitkä väli vastaanottoajalla. Koulun ajattelu uusiksi on/ vaatisi kyllä vähän liikaa.  Opettajankoulutuksessa meinaan tuotetaan koko ajan opeja, jotka tietysti koulutetaan tähän olemassaolevaan systeemiin…jos koulu oikeasti muuttuisi, meillä ei olisi sinne opettajia!

Kehittämistyöstäkin sanoisin muutaman sanan. Kuten otsikkokin kertoo, minun huoleni on kehittämistyön historiattomuus. Menisin tässä siis vielä pidemmälle kuin 2000-luvulle. On kummallista kun ryhdytään miettimään, että  ”tälle tarttis tehrä jotain”, lähdetään niin usein nykyhetkestä ja pöydän ympärillä olevista. Itse olen aina toitottanut, että jos haluatte saada tuloksia aikaan, ottakaa selvää mitä on tehty aiemmin ja muualla. Mutta usein tällainen tutkailu kuitenkin jää pintapuoliseksi ja tarkoituksenhakuiseksi: argumentoidaan  - ei toimisi meillä, on liian vanhaa tietoa, ihan väärä konteksti.

Olen usein miettinyt sitä, että mistä tällainen historiattomuus kumpuaa? Miksi emme halua ottaa onkeemme aiemmasta kehittämistyöstä? Johtopäätökseni tänään on, että haluamme, että se on meidän Nokiamme (minun sukupolveni ilmaisu ), meidän keksintömme ja että siinä näkyy meidän logomme. Tämä ei ole koske ainoastaan aiemmin kehitettyjen toimintojen tai mallien hyödyntämisessä, vaan myös alueellisesti. Ihan vaan kysyn, että pitääkö suomen- ja ruotsinkielisten Suomessa kehittää sama asia kahteen kertaan?

Rimpelä varsin rivakasti kuittaa hankkeiden tulokset piiperrykseksi. Itse olen iloinen että tällä hetkellä työskentelen RAY:n rahoittamassa ohjelmassa, missä 30 hanketta ja toimintoa (n. 50 järjestöä) yhdessä vievät järjestölähtöistä lapsi ja lapsiperheiden työtä eteenpäin.  Emma & Elias -ohjelma ei varmastikaan ratkaise koko maan ongelmia, mutta nojautuu vahvasti keskinäiseen oppimiseen ja yhteiskehittelyyn.

Järjestöt voivat kehittämistyöllään nostaa esille niitä ongelmia ja ratkaisuja, mitkä nousevat ihmisten, lasten ja perheiden tarpeista.

Siihen minä nojaa yöuneni, kun joskus mietin kehittämistyön tekemisen merkitystä.

Ulla Lindqvist, KM, VTL
ohjelmapäällikkö/ Emma & Elias -ohjelma, Lastensuojelun Keskusliitto