Herätys, lapsia liikkeellä!

Hipsin kohti bussipysäkkiä, matkalla seurailen lapsia koulunpihalla ja muistan että tässä maailmassa on muitakin kuin minä ja arkiset murheeni. Bussissa katselen ympärilleni. Pieniä, isoja, vaunuja, reppuja, hymyjä ja höpötystä. Äiti vilkuilee huolestuneena toisen lapsensa perään: Mihin se nyt ehti? Minä huikkaan bussin perältä, täällä hän istuu – huoli pois. Onnittelen itseäni, olinpas kerrankin hereillä ja vähän avuksi.

Voimme tehdä paljon pieniä tekoja lasten eteen. Joka päivä. Itse teen niitä aivan itsekkäistä syistä: minulle tulee todella hyvä mieli kun voin auttaa jotakuta ihmistä. Jaksan taas paremmin omien murheitteni kanssa. Mutta en todellakaan ole ainoa.

Keräsin blogiani varten havaintoja lasten huomioimisesta. Pyysin työkavereitani kertomaan jos he ovat itse toimineet lapsen parhaaksi tai nähneet jonkun mallikkaan lapsen tai aikuisen toimivan lapsiystävällisesti bussissa, metrossa, kaupassa, pihalla yms. Tarkkailinpa itsekin aktiivisesti kanssamatkustajien edesottamuksia.
Tässä muutama esimerkki huomioimisesta:

”Olin ostamassa kummitytölle X-rannekkeeseen palasta. Hain myyjän kassalta minua palvelemaan (kun tuo x-ranneketiski on kauempana erikseen ja siellä ei ole myyjää), kun valitsin rannekkeeseen sopivaa palasta myyjä huomasi pari n. 10-vuotiasta poikaa, jotka katselivat samoja palasia. Hän totesi pojille, tarvitsette varmaan apua, tulen tämän asiakkaan jälkeen auttamaan teitä. Menimme kassalle, jossa oli pitkä jono, minä maksoin ostokset ja myyjä sanoi ystävällisesti jonolle, että hänellä odottaa seuraavat asiakkaat toisella tiskillä palvelua ja palaa kohta tähän rahastamaan.  Siis ihanaa, ei mitään priorisointia asiakkaiden kesken, lapset huomattiin ja olivat yhtä tärkeitä asiakkaita kuin muutkin!” (Nainen 47 v.)

”Päiväkotiryhmä oli poistumassa metrosta. Osa ryhmästä oli jo ulkona metrosta, mutta osa vielä sisällä. Nuori mies seisoi ovien välissä ja varmisti, että kaikki pääsivät samalla pysäkillä pois.” (Mies 35 v.)

”Istuin bussin takaosassa ja takapenkillä kikatti joukko 1-2 luokkalaisia pienen pieniä tyttöjä. Jutut olivat hauskoja täti-ihmisestäkin, ja lapsellisia. Kun bussi pysähtyi heidän ja minunkin pysäkilleni, ryhmä lähti purkautumaan takapenkiltä ovea kohti. Mitä teki sitten lähellä istunut, poistumassa oleva yläastelainen poika? Ploggasi hienosti kaiken muun ihmisliikenteen ja päästi tyttöryhmän ekana ulos bussista. Ajattelin, että vau – tuo poika osasi ottaa huomioon pienempänsä! Ehkä hänellä on pikkusisko…”(Nainen 46 v.)

”Kadulla käveli ”metrin mittainen” poika, valtava reppu selässään. Reppu oli auki ja sieltä tipahteli tasaisen välin tavaroita. Poika tepasteli eteenpäin tietämättä mitään tästä. Pojan takana kulkenut rouvahenkilö huomasi tilanteen ja keräsi tavarat ja vei ne pojalle.” (Nainen 36 v.)

”Eläkeläisherra sekä auttoi että opasti lastenkärryjen kanssa ratikkaan tulijaa: ”Käännä se aisapuoli tänne ja ota itse sieltä alhaalta kiinni niin onnistuu helposti”.”(Mies 60 v.)

”Nousin junasta ja huomasin lapsen, joka oli eksynyt perheestään ja jäämässä junan ja junasta tulevien väliin. Opastin lapsen perheensä luo.” (Nainen 45 v.)

Työkavereiden tarinoissa mainittiin useimmin, etteivät he kävele punaisia päin kun lapsia on lähettyvillä tai että he tarjoavat apuaan lastenvaunujen kanssa liikkuville. Hyvä. Tekisi mieli yllyttää sinutkin tekemään kerran päivässä hyvä, pienen pieni huomioimisenteko lapselle. Ja yllytänkin – tee se!

Huomioimisella en sitten tarkoita vain ventovieraiden auttamista, joskus kannattaa katsoa ihan lähelle. Omasta, sukulaisten, naapurien ja ystävien perheestä saattaapi löytyä lapsia, jotka odottavat näkemistä, kuulemista ja kohtaamista.

Ohjelmapäällikkö Ulla Lindqvist, Lastensuojelun Keskusliitto