Erityisen ihana kevät
Talvi on ollut pitkä ja hiihtokelit jatkuvat yhä. Meren jää on vielä paksua ja yöt kylmiä. Kevään auringonsäteet tekevät hitaasti työtään, räystäiltä tippuu vettä ja linnut laulavat. Kun kotimme viereiseltä kadulta paljastui pieni pala asfalttia, hypin siinä tasajalkaa ja halasin koivua, joka tien vieressä kasvoi. Moni ohikulkija katsoi minuun kummissaan; tuo nainen ei varmasti ole ihan viisas. Minä en katseista välittänyt, olen niihin tottunut.
Yleensä meitä tuijotetaan aina. Tai sitten meistä käännetään katse pois, ollaan ihan kuin ei huomattaisikaan. Pieni lapsi tuijottaa ja kysyy äidiltään, äiti yrittää kiinnittää lapsen huomion ohikulkevaan bussiin tai auki oleviin kengännauhoihin. Me olemme erityisiä. Meillä on vammainen lapsi, jonka jalat eivät kanna. Hän liikkuu pyörätuolilla paikasta toiseen. Siksi meitä tuijotetaan.
Koska meillä on erityislapsi, on kevät myös aivan erityisen ihanaa aikaa. Kevät antaa lupauksen vapaudesta ja edes hitusesta itsenäisyyttä. Uskon, että jokainen liikuntavammaisen lapsen vanhempi – ja myös lapsi itse – jakaa kanssani tunteen lumen ja sohjon alta paljastuvan asfaltin ihanuudesta. Likaisen kevätmaan läpi työntyvä leskenlehti on kaunis, mutta minulle kuiva kävelytie on kauniimpi kuin kaikki kevään kukat yhteensä! Kohta voin liikkua kolmen lapseni kanssa niin, että pysähdymme katselemaan ympärillemme ja voimme vaikka hetken nauttia ulkoilmasta ilman pelkoa paleltumisesta.
Kevään ihanuutta lisää myös se, että lämpimään vuodenaikaan ei ole niin paljon flunssaa liikkeellä. Tavallinen nuhakuume kun voi erityisellä lapsella johtaa sairaalaan ja erilaisten apuvälineiden ja järeiden lääkkeiden käyttöön. Kun lumi sulaa ja pakkanen vaihtuu lämpöasteiksi, voi myös vaikeasti puettavat villahaalarit ja muut talvivarusteet heittää nurkkaan. Luistinradan jään sulaessa voi myös hetkeksi unohtaa sen, että oma lapseni ei koskaan tule luistelemaan tai pelaamaan jääkiekkoa.
Viime kesänä yksi suurimpia onnenhetkiäni oli se, kun tyttäreni "juoksi" sadettimen alla ilman vaatteita. Omasta lapsuudestani minulla on hyvin vahva ja kaunis kesämuisto siitä, kuinka kirmasin pellolla sadetinta karkuun polvet ruvella ja tukka sekaisin. Kun sain kuulla, että oma lapseni ei kävele koskaan, oli yksi mieleeni tullut elävä surukuva se, että hän ei koskaan voi saada samanlaista kokemusta. Viime kesä osoitti kuitenkin ajatukseni vääräksi. Pyörätuoli kuivuu kyllä, ja juoksemiseen ei aina tarvita jalkoja. Se kesäinen hetki, kun tyttäreni kiljui pikkuveljensä kanssa kylmän kasteluveden osuessa heihin, on varmasti yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista.
Kevät on uudelleensyntymisen aikaa. Mielestäni se on myös selviytymisen aikaa. Talvi on ohi, siitä on taas selvitty. Valo täyttää päivät ja vesisade on musiikkia korvilleni. Kohta voimme ottaa sähköpyörätuolin taas esiin, huoltaa sen kuten muut huoltavat polkupyöränsä. Olen niin onnellinen keväästä, että en edes muista kuinka kohta taas joudun vastaamaan kysymyksiin: Miksi minä en voi saada potkulautaa? Voinko kiivetä puuhun?
Tänä keväänä olen itse varustautunut paremmin. Olen käynyt koko talven kuntosalilla ja jumpassa, niin että trampoliinihyppelystä ei enää tule ongelmia. Minä jaksan kyllä hyppiä tyttäreni sylissäni niin kauan, kuin sylini hänelle kelpaa. Olenhan minä Leijonaemo!
Kirjoittaja Pia Lemmetty on erityislapsen äiti ja Leijonaemot ry:n jäsen.
Katso myös Kaveriksi Peppi -video
Kommentit
Kommentoi: